"Valokuvauskone ei voi kilpailla siveltimen ja paletin kanssa niin kauan kuin sitä ei voida käyttää taivaassa eikä helvetissä". Vaikka Edvard Munch ei pitänytkään kameraa siveltimensä kilpailijana, hän kuitenkin käytti sitä koko elämänsä ajan tavalla tai toisella.
Munch oli itse valokuviensa tärkein aihe. Omakuvissa Munch saattaa esiintyä läpinäkyvänä varjona, joka on syntynyt, kun hän siirtyi kameran eteen peittämättä objektiivia. Tämä erityispiirre on tyypillinen Munchin 1906-09 ottamalle omakuvasarjalle, jota hän mimitti "kohtalonkuviksi".
Taiteilija löysi näin tavan sulautua yhdeksi ympäristönsä kanssa. Huone ja ympäristö kurottuvat yhteen hiljaisen surumielisesti. Valokuva muuttuu tuokiokuvasta meditaatiovälineeksi. Munch ei vanginnut hetkeä, vaan salli omalaatuisella tavalla ajan virrata kuviinsa.
Pitkä omakuvasarja syntyi vielä 1920- ja 30-luvuilla, jolloin hän totesi: "Kun jonain päivänä tulen vanhaksi eikä minulla ole mitään parempaa tekemistä kuin puuhastella omaelämäkerran kanssa, tulevat myös kaikki omakuvani päivänvaloon."
Muncin kuoleman jälkeen laaja kokoelma hänen tuotantoaan lahjoitettiin Oslon kaupungille Munch-museota varten. Näin myös valokuvatut omakuvat ovat tulleet esiin ja osaksi valokuvan taidetta.
