Kasva, tuomi, kartanolla,

kartu vuosi, kaksi,

itse sinut istutin ma,

vartu vankemmaksi!

Nouse niinkuin norja neiti,

kuki kukkapäänä,

heilu vielä hetki, kaksi

tuulten tukkapäänä.

Viel’ en valmis, siksi varro:

ennen kuin ma kuolen

kerran kevät-yönä sinut

matkasauvaks vuolen.

Lähden sinne, minne mieli,

mist’ en enää palaa,

sinne, jonne sydämeni

öin ja päivin halaa.

Siellä sinut istutan ma

virran vienon rantaan,

pyhän alle päiväpalmun

aron kultasantaan.

Saat sa siellä uneksia

ijankaikkisuutta

tähtiteltan kattaessa

taivonkantta uutta;

nousta kohti korkeutta

niinkuin henkeniki,

kukkia kuin itse kukin

ijäisyyttä liki.

Eino Leino Tarvaspäässä 12.6.1915