Sinisilmä, tenhotar, muurahainen vai madonna? Kuka Mary Gallen-Kallela oikein oli? Helena Ruuska kertoo kirjoittamansa Mary Gallen-Kallelan elämäkerran taustoista kerran kuussa ilmestyvissä pienoisesseissä.

Mary oli lahjakas pianisti mitä luulet millainen ura/elämä hänellä olisi ollut nykyaikana?

Millaisen uran Mary olisi tehnyt, jos hän olisi syntynyt sata vuotta myöhemmin?

Mary syntyi nälkävuonna 1868. Euroopan hulluna vuonna 1968 maailma oli kahtiajakautunut: kapitalismi vastaan kommunismi, länsi vastaan itä.

Suomi sinnitteli ääripäiden välissä, mutta pohjan perilläkin opiskelijat nousivat barrikadeille ja taistelivat sortoa vastaan. Ehkä ensimmäistä kertaa historiassa nuoria oli kuunneltava, mutta edelleen kaikenikäiset naiset vaativat tasa-arvoa; suurin osa heistä kävi töissä ja teki työpäivän jälkeen kotityöt.

Monet perheet elivät poroporvarillista elämää kotiin, uskontoon ja isänmaahan luottaen. Isä oli edelleen perheen pää ja äiti sen sydän.

Keskiluokkainen Slöörin virkamiesperhe katselee sotia ja kriisejä televisiosta, heidän ongelmansa ovat kovin pieniä maailman melskeisiin verrattuina. He asuvat vuokralla, ehkä Hietaniemenkadulla Töölössä. Rakenteilla olevat metsälähiöt eivät ole heitä varten, eivät taloudellisesti eivätkä mentaalisesti. 

Mary olisi todennäköisesti syntynyt Naistenklinikalla. Hänet kuten muutkin ikäisensä puetaan äitiyspakkauksen potkuhousuihin.

Aina Slöör on  kotiäiti. Tyttäriään hän kannustaa kuitenkin kouluttautumaan ja hankkimaan oman ammatin. Marynkin tie johtaisi peruskoulusta lukioon ja yliopistoon. Ehkä hän olisi käynyt Helsingin Suomalaista yhteiskoulua.

Alle kouluikäisenä Mary viedään musiikkileikkikouluun. Hän laulaa muiden mukana Tuiki, tuiki tähtöstä. Sieltä hän siirtyy musiikkiopistoon soittamaan pianoa, Aaron pianokoulu ykköstä.

Mary saavuttaa vaivatta 3/3 tason. Hän soittaa eri aikakausien ja eri tyylilajien musiikkia. Ohjelmaan kuuluu prima vista -soittoa ja yhteismusisointia. Hän olisi säveltänyt, improvisoinut, soinnuttanut ja transponoinut.

Mary soittaa koulun orkesterissa ja esiintyy musiikkiopiston kevätkonserteissa. Koulukavereita häiritsee se, että Mary harjoittelee monta tuntia päivässä, mutta ei halua tulla tyttöbändin kosketinsoittajaksi.

Mary ei pidä rockista eikä ihaile Tavaramarkkinoita. Veljet kyllä luukuttavat täysillä kasettisoittimistaan Eppu Normaalia ja Hassisen konetta. Tosin vain silloin, kun isä ei ole kotona. Äitikään ei pidä rumasta musiikista, mutta hän haluaa ymmärtää nuorisoa.

Onneksi vanhin tytär kuitenkin tietää rajansa, ei pukeudu liian lyhyisiin hameisiin, ei maalaa liikaa naamaansa, ei polta tupakkaa. Poikiensa touhuista äiti ei aina ole ihan varma. Ainakin he taitavat kaljoitella kavereidensa kanssa.

Ylioppilas Mary Slöör pyrkii Sibelius-Akatemiaan vuonna 1987, pääaineena piano. Hän oli tutustunut jo peruskouluikäisenä kolme vuotta vanhempaan Axel Galléniin. Tämä Norssin hunsvotti jättää koulun kesken ja lähtee Pariisiin opiskelemaan taidetta. Marysta siinä on enemmän hohtoa kuin tyttöporukoiden interrail-reissuissa.

Isillä ei ole enää tyttäriinsä samaa valtaa kuin sata vuotta aikaisemmin, ei matkasuunnitelmiin eikä poika-asioihin. E-pillerit ovat vapauttaneet nuoret naiset, vaikka niitä tosin määrätään vain niille, joilla on sormus sormessaan.

Maryä pyydetään usein elokuviin ja kotibileisiin. Hän on hyvännäköinen hieman vanhanaikaisissa vaatteissaan.

Mutta Mary on tarkka maineestaan, ei tosin Akselin kanssa. Hehän ovat päättäneet mennä naimisiin, ja Aino-tarua maalataan jo ennen avioliittoa.

Mary opiskelee ahkerasti musiikkia niin kauan kuin Akseli viipyy Pariisissa. Talouskouluun hän ei suostu äitinsä kehotuksesta huolimatta menemään. Se on vanhanaikaista ja naisen arvoa alentavaa.

Kirjeet kulkevat Pariisiin ja Helsingin väliä. Joskus rakastavaiset puhuvat puhelimessakin, ja kerran Mary pääsee Pariisissa käymäänkin. Hän lentää ensimmäistä kertaa elämässään.

Mutta mitä ihmettä Mary tekee hyvin alkaneiden opintojensa kanssa, kun Akseli palaa Suomeen.  Jos he aikovat asua kaupungissa, Mary voisi suorittaa opintonsa loppuun, antaa soittotunteja, konsertoida ja soittaa orkesterissakin. Mutta jos he muuttavat maalle, tilanne on sama kuin sata vuotta aikaisemmin.

Eri osoitteissa Mary ei halua Akselin kanssa asua. He ovat rakastavaisia, tarvitsevat toisiaan. Lapsenkin Mary haluaa – sitten aikanaan. Mutta ei halua kasvattaa sitä yksin.

Mary pitää oman sukunimensä, kun heidät vihitään maistraatissa 1990. Akseli oli eronnut kirkosta ja suosittelee sitä Maryllekin.

Mary jättää Sibelius-Akatemian kesken. Professorit maanittelevat häntä jatkamaan; näin lahjakkaita oppilaita heillä on harvoin. Akselin puolesta Mary voisi toki jatkaa opintojaan. Hän ei ota kantaa vaimonsa itsenäisiin ratkaisuihin mutta ilmaisee selvästi, mitä aikoo itse tehdä.

Mary tekee valintansa. Hän haluaa muuttaa Akselin kanssa maalle ja matkustaa tämän kanssa ulkomaille. Turistimatkat eivät ole mitään siihen verrattuna, millaista on kiertää Akselin kanssa museoita tai istua iltaa taiteilijoiden seurassa. New Yorkista Mary pitää eniten, Metropolitanista ja MoMasta.

Mutta Mary ylläpitää kaiken aikaa soittotaitoaan, harjoittelee olosuhteista riippumatta pari tuntia päivässä. Hän kuuntelee klassisista musiikkia levyiltä, kaseteilta, mp3-soittimesta, puhelimestaan. Hän seuraa musiikkielämää, hankkii uusia nuotteja ja käy konserteissa.

Todennäköisesti Maryn elämä ei olisi ollut kovinkaan erilaista, vaikka hän olisi syntynyt sata vuotta myöhemmin, jos hän olisi halunnut elää Akselin kaltaisen miehen kanssa.

Olisiko Mary ollut yhtä onnellinen sata vuotta myöhemmin kuin omana aikanaan? 1960-luvulla syntyneiltä naisilta nimittäin odotetaan omia valintoja ja omaa uraa. Nyt 53-vuotias Mary saisi perustella kerta toisensa jälkeen, miksi hän jätti musiikkiopinnot kesken eikä ryhtynyt konsertoivaksi pianistiksi.

Helena Ruuska

Helmikuussa 2022

Mary taisi olla onnellinen Axelinsa kanssa

Mistä vuonna 1868 syntynyt säätyläistyttö kokosi elämänsä eväät? Pakostakin peilasin omaa elämääni Maryn valintoihin ja vaiheisiin hänen kirjeitään lukiessani. Naisen elämä oli toki monessa suhteessa vaikeampaa kuin nykyään, mutta kirjeiden perusteella Mary eli sovussa itsensä kanssa, eri ikävaiheissa ja eri rooleissa.

Totta kai Mary Slöörin piti alistua isänvaltaan kuten muidenkin herrasväen tyttärien 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Hänen oli vaalittava mainettaan ja käyttäydyttävä ystävällisesti kaikkia kohtaan. Töitä kyllä olisi, mutta minun ei anneta tehdä mitään, kirjoittaa 19-vuotias Mary Axelille Pariisiin. Papan mielestä käsitöiden ja soittamisen pitää riittää tytöille, Maryllekin.

Näin Karl Slöörkin kahlitsi tyttäriään, vaikka oli suomentanut norjalaisen Henrik Ibsenin Et Dukkehjem -näytelmän nimellä Nora. Ehkä suomentaja ei ollut ajatellut teoksen sanomaa, koska toteutti perheenpäänä aikansa patriarkaalista eetosta. Isän tehtävä oli saattaa tytär hyviin naimisiin, mikä tarkoitti paitsi hyvämaineista myös varakasta aviomiestä. Sellainen ei ollut nuori tyhjätasku, Pariisissa hummaava Axel Gallén.

Mutta Marylla oli ympärillään moderneja viisaita naisia, kuten äitinsä Aina Slöör ja isoäitinsä Emma Ehrström. He ymmärsivät Maryn rakkaushuolia, kannustivat häntä pitämään oman päänsä. Jopa papan selän takana. Marykin uskalsi arvostella kirjeissään isäänsä, miten ikävä tämä oli ollut hänen äitiään kohtaan. Mary uskalsi myös epäillä, että hänen vanhempiensa avioliitto ei ollut ollut onnellinen. Hän itse tahtoi avioliitolta jotain muuta kuin lapsia ja taloushuolia.

Vahvempi antaa periksi, oli isoäiti neuvonut Marya. Periaate taisi myöhemmin sopia Axelin kanssa elämiseen, vaikka se ei ollut ehkä toiminut Maryn vanhempien avioliitossa. Aina Slöör puolestaan muistutti, että vapaus on rakkauden elinehto. Hän myös varoitti, että pianoa ei pidä vaihtaa kangaspuihin. Mary tarvitsee molempia – siis myös jotain omaa voimakastahtoisen Axelin rinnalla eläessään. Ehkä Aina Slöör tiesi mistä puhui, koska hän oli joutunut luopumaan paljosta suuren lapsikatraan keskellä huushollia pyörittäessään.

Mutta Aina Slöör kuten Emma-äitinsäkin lukivat sanomalehtiä ja lähettivät niitä Maryllekin Kalelaan. He lukivat Juhani Ahon Papin rouvan tuoreeltaan ja perheessä keskusteltiin ruotsalaisen August Strindbergin teoksista ja edesottamuksista.

Mary lienee myös lukenut aikalaisromaaneja taiteilijoiden pariisilaiselämästä; hän tuskin katsoi Axelin poikamiesvuosia sinisin silmin. Ainakin Ahon Yksin-romaani vuodelta 1890 kuuluu Gallen-Kalleloiden kotikirjastoon. Kirjailijahan oli kirjoittanut sen Pariisissa Axelilta vuokraamassaan huoneessa.

Mary kävi tyttökoulun, ei saanut jatko-opintokelpoisuutta, vaikka toimikin myöhemmin useaan eri otteeseen omien lastensa kotiopettajana. Ruotsi oli Maryn äidinkieli mutta hän puhui lastensa ja piikojensa kanssa suomea. Hän oli lukenut koulussa ranskaa ja saksaa. Niitä tarvittiin matkoilla kuten myös englantia Lontoossa kesällä 1895 ja Yhdysvalloissa 1920-luvulla. Swahilia Mary käytti Brittiläisessä Itä-Afrikassa paikallisten kanssa. Ja ilmeisesti italiaa firenzeläispuodeissa asioidessaan keväällä 1898. Vieraskielisiä kirjoja perheen kirjastossa on paljon.

Kuvataiteista Mary oppi koko ajan lisää tehdessään Axelin kanssa yhdessä työtä ja kuunnellessaan hänen filosofeerauksiaan. Pariskunnan luona luona vieraili kulttuurihenkilöitä puhumassa taiteesta, musiikista, kirjallisuudesta. Yhdessä Mary ja Axel kolusivat Euroopan taidemuseoita, gallerioita ja teattereita. Mary kiittää usein Axelia, miten paljon kaikkea kaunista tämä on hänelle näyttänyt. Hän rakasti matkustamista, vaikka se oli vaivalloista ja usein vaarallistakin.

Tyttöaikoinaan Mary oli kulkenut jo hyvän matkaa kohti konserttilavoja, mutta valitsi lopulta yleisökseen Axelin, joka maalasi villejä Kalevala-näkyjään hänen soittaessaan flyygelillään Beethovenia tai Sibeliusta. Mutta hän ylläpiti vanhuuden päiviin saakka soittotaitoaan kuin ammattilainen, nautti soittamisesta, ei ajatellut mainetta eikä kunniaa. Vasta Axelin kuoleman jälkeen hän sai osan elannostaan soittotaidoillaan.

Marylla ja Axelilla oli yhteinen unelma, joka oli Axelin taide. Yhteiset vuodet olivat työntäyteisiä, huolia riitti varmasti jokaiselle päivälle. Mutta he kunnioittivat ja arvostivat toisiaan, kulkivat rinnakkain myötä- ja vastamäet. Nykynaisten ei kannata pitää Maryn valintoja vanhanaikaisina. Mary nimittäin taisi olla onnellinen Axelinsa kanssa.

Helena Ruuska

Tammikuussa 2022

Yllättävää, komeaa ja eksoottista – Maryn elämäkerran ekstrat

Mitä et oleta löytäväsi Tarvaspään ateljeelinnan kellarisaunan ylälauteilta?

Hervottoman kokoista täytettyä krokotiiliä! Siellä se todella lekottelee. Brittiläisestä Itä-Afrikasta 1920-luvulla Suomeen matkustanut kroko on kadottanut hampaitaan, mutta muuten se kuvastaa hyvin kaikkea sitä, mitä jäi yli Mary Gallen-Kallelan elämäkerrasta:

Yllättävää, komeaa, ja eksoottista.

Onneksi kohtasin matelijan vasta kirjan ilmestymisen jälkeen. Afrikka-luvusta jäi jo muutenkin niin paljon kiinnostavaa pois. Ja Afrikkaan liittyvää tietoa tulee vastaan kaiken aikaa. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa kirjoitettiin 12. lokakuuta 2021, että Helsingin yliopiston Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmiin kuuluu yli kymmenen miljoonaa eläinnäytettä: hyönteisiä, lintuja, hämähäkkejä, loisia.

Tätä ”maapallon monimuotoisuutta” myös Mary lapsineen tallensi Afrikassa 1920-luvulla. He keräsivät Axelin avuksi kasveja ja pieniä eläimiä, joita lähetettiin yliopiston kokoelmiin. Myöhemmin Tarvaspään ateljeelinnaan rakennettiin kokonainen kerros Afrikka-aarteita varten. Mutta elämäkertaan skorpioni mahtui vain silloin, kun se pisti Marya.

Maryn henkilökohtaisia tavaroita ja käsitöitä on säilynyt paljon, yllättävän paljon kaikista muutoista huolimatta. Mitään ei heitetty pois: risat parsittiin ja vanhasta tehtiin uutta. Kansallismuseossa on tallessa jopa Maryn valtiopäivätanssiaispuku 1880-luvulta.

Kapeauumaisen pitsipuvun ympärille rakensin ajankuvaa kenraalikuvernöörin tanssiaisista. Mutta kertomuksen jatko-osa jäi pois. Karl Slöör nimittäin juoruilee kirjeessä myöhemmin Axelille, että tämä rouvineen on kutsuttu valtiopäivätanssiaisiin 8. helmikuuta 1894. Juhliin on kutsuttu myös taiteilijat Albert Edelfelt ja Gunnar Berndtson rouvineen, Eero Järnefelt ilman rouvaa, Hjalmar Munsterhjelm rouvineen ja tyttärineen. Mary ja Axel eivät osallistuneet tanssiaisiin, joten aikalaisjuoru ei mahtunut pursuilevaan elämäkertaan.

Maryn karjalaispuvuista kirjoitan, mutta käsitöistä vain muutamista, vaikka Mary ompeli, kutoi, neuloi ja kirjoi kaiken aikaa. Siksi hänen syvän vihreälle ruusukoristeiselle käsityöpussilleen olisi pitänyt löytyä paikka elämäkerrassakin. Axel tyckte så mycket om rosor, kirjoittaa Mary. Axel puolestaan maalaa vaimonsa Kalelan kuistilla ruusujen keskellä. Mary on ompelemassa ruusutyynyä, joka on säilynyt ja joka mainitaan elämäkerrassa.

Harva 1800-luvulla syntynyt nainen on jättänyt jälkeensä satoja, jopa tuhansia kirjeitä. Työn alkuvaiheessa tallensin tarkasti, mitä Mary kirjoitti äidilleen tai isoäidilleen esimerkiksi Kalelan piioista. Mutta huldia ja hildoja tuli ja meni. Piikatarinoita olisi kokonaisen kirjan verran. Yhtä auliisti Mary kirjoittaa lasten touhuista. Niitäkin joutui poistot-kansioon, kuten Maryn ja Marjatan kelkkaretki talvella 1894:

Mary ja Marjatta pyörittävät lumipalloja ja rakentavat lumilyhtyjä Rapolan kartanon pihamaalla. Välillä he kelkkailevat ja laskevat mäkeä Rapolan harjulla. Kerran lapsi on pudota kelkasta, Mary saa hänestä kiinni viime hetkellä, mutta silloin he kaatuvat molemmat. Mary makaa lumessa kumollaan olevan kelkan vieressä ja Marjatta on hänen sylissään, rauhallisena mutta oikea silmä punaisena ja turvoksissa. Mary ei tiedä, kuinka kauan he ovat siinä olleet. Hän pääsee umpihangesta vaivoin jaloilleen maiseman huojuessa silmissä. Vasta kotiin tultuaan hän näkee peilistä, että kasvojen oikea puoli on paisunut ja sinelmillä. Pitkään onnettomuuden jälkeen oikea silmä punertaa ja vuotaa vettä, kun hän yrittää ommella tai lukea nuotteja.

Myös Maryn ja Axelin sukulaisia, ystäviä ja tuttavia oli liikaa yhteen elämäkertaan. Miestaiteilijoita oli helppo jättää tarinan ulkopuolelle, koska kotiasioistaan maalariveljet kirjoittivat harvoin toisilleen. Mutta Axelin itävaltalaisen ystävän paroni Berlepschin olisin halunnut säilyttää, koska Mary joutui usein kahden tulisielun väliin. Axelin Viola-sisar jäi tarinaan mutta Berlepsch sai lähteä:

Vielä ennen Afrikan-matkaa Axel oli kutsunut Pariisiin wieniläisen ystävänsä ja ihailijansa paroni Berlepschin, josta Marykin oli oppinut kovasti pitämään.  Axel ja lopulta koko perhe oli nauttinut hänen vieraanvaraisuudestaan Unkarissa, mutta nyt mies viihtyy jo kolmatta viikkoa Galléneilla. Väsyimme kerta kaikkiaan häneen, tuskailee Mary. On ihan eri asia tavata silloin tällöin kuin asua saman katon alla viikkokausia, puolustelee hän harmistumistaan. Axel nimittää ystäväänsä kuningastäiksi, joka ei ymmärrä lähteä. Tapansa mukaan Axel jättää ikävät asiat Maryn hoidettaviksi. Vaimo saa kertoa paronille, että hänen on muutettava hotelliin. Yllättäen paroni tiedustelee Maryltä, voisiko hän viipyä vielä viikon, jolloin Maryn on vastattava ystävällisesti, ettei se oikein sovi, koska heidän pitää pakata Afrikan-matkaa varten ja he tarvitsevat pakattujen tavaroiden säilytykseen vierashuoneen. Wieniläinen muuttaa hotelliin mutta pyrkii vierailemaan Axelin luona joka päivä. Onneksi hän ei aina löydä meitä kotoa, huokaisee Mary.

Helena Ruuska

Puistelin päätäni, kun näin ensimmäisen kansikuvaehdotuksen, joka perustui maalaukseen Mary Slöör (1887). Mary Gallen-Kallela eli yli 70-vuotiaaksi. Siksi hänen elämäkertansa kannessa ei voi poseerata 19-vuotias mustaan silkkipukuun pukeutunut neito.

Kyseinen maalaus on myös hyvin tummasävyinen. Kansikuvaluonnos näytti pysähtyneeltä ja tunkkaiselta. Maryn elämä ei ollut sellaista.

Tykönäni olin haaveillut kannesta, jossa Mary ja Axel olisivat molemmat, Mary etualalla ja Axel taaempana. Kyse on toki Maryn elämäkerrasta, mutta Axelilla on siinä merkittävä sivurooli.

Pariskunnan yhteisiä kuvia löytyi vain kaksi, toinen on ex libris, kirjanomistajanmerkki, jossa Mary ja Axel näkyvät vain hahmoina ja Kalelan kuisti on pääosassa. Mutta Euroopan-matkalla vuonna 1904 Mary ja Axel olivat menneet yhteiskuvaan. He näyttävät iloisilta ja hyvinvoivilta.

Yhteiskuvan käsittely kansikuvakelpoiseksi ei kuitenkaan onnistunut.

Niinpä kustannustoimittaja alkoi etsiä uutta Akseli Gallen-Kallelan vaimostaan tekemää maalausta tai piirrosta. Gallen-Kallelan Museosta sain tietää, että niitä on noin kolmekymmentä. Osa on tuttuja, kuten Ateneumin pääsalissa oleva Taiteilijan vaimon muotokuva (1893) tai Tarvaspäässä näkemäni Madonna (1891), jossa Mary imettää esikoistaan.

Kansi suunnitellaan paljon ennen käsikirjoituksen valmistumista, koska sitä tarvitaan ennakkomarkkinoinnissa. Tammikuussa 2021, jolloin kantta alettiin tehdä, en ollut vielä nähnyt kuvaa maalauksesta nimeltä Heroic Mary (1894).

Siinä olisi ollut kansikuva, parahdin kun näin sen ensimmäisen kerran vanhassa näyttelyluettelossa. Mary näyttää niin levolliselta ja itsevarmalta. Onneksi sain maalauksen valokuvan kirjan alun kuvaliitteeseen. Myös jaksokuviin mahtui maalauksia, piirroksia ja valokuvia Marysta.

Kustannustoimittaja valitsi lopulta kansikuvaksi Maryn muotokuvan kesältä 1904. Mary on siinä 35-vuotias, noin puolessa välissä elämäänsä. Se on maalattu Konginkankaalla Keiteleen rannalla. Samalta kesältä ovat kuuluisat neljä Keitele-maalausta, joista yksi on National Galleryssa Lontoossa.

Mary ja Keitele -maalaus on kuin impressio: taiteilija kohtaa sattumalta vaimonsa rantatiellä. Tämä kääntyy katsomaan ohi kulkevaa miestään.

Maryn olemus ja katse ovat sopivan arvoituksellisia kansikuvaan. Hän on samaan aikaan tietäväinen ja kaipaava. Ja sellainenhan Mary oli. Hän oli samaan aikaan voimakas ja hauras.

Maalaus on yksityisomistuksessa, mutta se on kuvattu Gallen-Kallelan Museota varten, joten kuvan hankkiminen onnistui helposti ja kannen suunnittelu saattoi alkaa.  

Maalaus ja siitä rakennettu kansi miellytti kustantamoa, markkinointia ja allekirjoittanutta. Niinpä kansi ja teoksen nimi olivat valmiina paljon ennen käsikirjoituksen valmistumista. Kansi alkoi näkyä netissä: WSOY:n sivuilla, syksyn 2021 uutuuskirjaluettelossa, kirjakauppojen sivuilla.

Muutamaa päivää sitä ennen teoksen julkaisupäivää 8.9.2021 posti toi laatikollisen uunituoreita kirjoja. Siinä Mary nyton kirjoissa ja kansissa!

Helena Ruuska

Tarkkailiko Mary pilvenreunalta elämäkertansa kirjoittamista?

Marylla ja minulla on ikäeroa 90 vuotta. Mary syntyi 1868, kun Aleksanteri II oli Suomen suuriruhtinas ja minä 1958, kun Urho Kekkonen oli maan isä.

Mennyttä ei pidä arvioida nykyisyydestä käsin, mutta inhimilliset tunteet tuskin ehtivät muuttua yhtä nopeasti kuin telefooni kännykäksi.

Elämäkerta on aina likiarvo, kohteensa mutta myös tekijänsä näköinen. Dokumentit pitävät kirjoittajan mielikuvituksen kurissa, mutta tietokirjailija joutuu tahtomattaankin valitsemaan, painottamaan ja sävyttämään.

Siksi on pakko miettiä kirjoittamista myös kohteen kannalta, onhan kyse tämän elämästä. Mitähän Mary tästä sanavalinnasta sanoisi, kävi toki mielessäni monta kertaa. Teenkö oikeutta hänelle. jos kirjoitan näin:

”Hänen [Maryn] on oltava järkevä, vaikka hänen linnanherransa juoksentelee pitkin maita ja mantuja. Aikuinen nainen ei voi lentää rakkauden perässä kuin hoppetossa, tytönhupakko.”

Olisimmeko ystävystyneet Maryn kanssa, jos olisimme kohdanneet ajassa? Mistä olisimme puhuneet? Musiikista, taiteesta, miehistä, lapsista, perheestä, äitisuhteesta, huushollitöistä, käsitöistä, matkoista?

Olen tavannut Maryn sadoissa hänen äidilleen, isoäidilleen, sisaruksilleen, isälleen, anopilleen, lapsilleen ja tietysti Axelille kirjoittamissa kirjeissä. Niiden perustella uskallan väittää tuntevani hänet paremmin kuin monet ystäväni.

Mary oli tyyni ja rohkea niin suomalaisissa erämaissa kuin Afrikan savanneilla tai New Mexicon vuoristoteillä. Lapset olivat Maryn ilon ja surun aihe, ruuhkavuodet väsyttivät häntä. Tärkeintä hänelle oli, että Axel sai omistautua omalle suurelle tehtävälleen.

Tunteensa Mary paljasti soittaessaan, soitti voimakkaasti ja purskahti joskus itkuun flyygelinsä äärellä.

Mutta tunnistaisiko Mary itsensä elämäkertansa sivuilta? Ehkä hän hymyilisi salaperäisesti ja jättäisi sanomatta, etten taida ihan kaikkea tietääkään. Vaikka olen lukenut ja referoinutkin Axelin hyvin intiimejä ja Maryn peitellyn intohimoisia rakkauskirjeitä.

Mitä olisin kysynyt Marylta, jos olisimme voineet tavata kasvotusten? Ainakin kolme kysymystä on jäänyt mieleeni.

Millaisessa tilanteessa syntyi 1890-luvun alussa Tenhotar, Demasquen (1888) sisarteos? Mary on tunnistettavissa tästä eroottisesta puolivartalokuvasta, vaikka kasvoja on häivytetty. Tutkijat ovat päässeet Aino-tarun (1891) jäljille, mutta Tenhottaren salaisuuden tuntevat vain Mary ja Axel.

Miksi Mary jätti lupaavan pianistin uran ja lähti Axelin matkaan? Kirjeistä selviää, että Mary valitsi avioliiton eikä avioliitto häntä. Mary uskoi rakkausavioliittoon ja toteutti kirjaimellisesti vihkikaavan velvoitteen rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä.

Edelleen olen ihmetellyt, miten niin erilaisista lähtökohdista – boheemi taiteilija ja varjeltu perhetyttö – syntyi niin hyvä parisuhde.

Marysta on moneksi. Hän oli Martta ja Maria samassa persoonassa. Muuttui vanhetessaan kuten me kaikki.

Parikymppisinä Marylla ja Axelilla oli yhteinen unelma: muuttaa maalle tekemään työtä kauaksi kavalasta maailmasta. Axel halveksi pintasivistystä ja Mary arvosti sydämensivistystä. Aitous oli heidän virvatulensa. Mary halusi soittaa, Axel maalata.

Syntyi Kalevala-maalauksia, lumitaululuja, muotokuvia, matkakuvia, grafiikanlehtiä mutta myös kokonaistaideteoksia kuten Kalelan erämaa-ateljee ja Tarvaspään ateljeelinna. Yhdessä he veistivät huonekaluja ja Mary kutoi verhoja ja tyynynpäällisiä.  

Kun Mary täytti 70 vuotta marraskuussa 1938, Greta-sisko muisteli onnittelukirjeessä heidän nuoruuttaan: Oli upeaa tulla Maryn ja Axelin luokse ensin Malmille ja myöhemmin Kalelaan, varsinkin talvisin.

Sisarukset soittivat nelikätisesti flyygeliä ja Marylla oli yllään kaunis karjalaispuku. Kaikki mitä Mary teki, oli tyylikästä, kirjoittaa Greta, ne olivat niin onnellisia aikoja, ne.

Elämäkerran valmistuttua, on vaikea sanoa hyvästit Marylle. Toivottavasti hän siellä pilvenreunalla on tyytyväinen lopputulokseen.

Helena Ruuska

Miksi ei Mary jos Ainokin?

Mary Gallén on ystävällinen ja huumorintajuinen, juuri sopiva taiteilijan puolisoksi, kirjoitti Hugo Simberg kotiinsa Kalelasta syksyllä 1895.

Aloin miettiä, millaista 27-vuotiaan Maryn elämä oikein oli rakenteilla olevassa Kalelan erämaalinnassa tiettömien taipaleiden takana? Hänhän oli syntyjään hovineuvoksen tytär, kaupungissa kasvanut neiti Slöör.

Ruovedellä vettä haettiin järvestä kesät talvet. Ruokaa ostettiin talonpojilta, jos he suostuivat myymään. Piikoja tuli ja meni. Mary soitti Beethovenia, jos huushollitöiltään ehti. Hän oli menettänyt lapsensa ja odotti pian toista. Näin paljon tulin tietämään Marysta kirjoittaessani Hugo Simbergin elämäkertaa.

Hugo-kirjani Hugo Simberg. Pirut ja enkelit ilmestyi lokakuussa 2018. Samana syksynä osallistuin Tarvaspäässä Akseli Gallen-Kallelaa käsittelevään paneelikeskusteluun. Museossa oli esillä näyttely Yhtä säätöä. Mary Gallénin elämää. Hänen syntymästään oli kulunut 150 vuotta. Katselin Marylle kuuluneita tavaroita, kirjeitä, hänestä maalattuja muotokuvia. Kiinnostuin lisää. Kuka hän oikein oli?

Hämmästyin, kun kuulin museoväeltä, että kukaan ei ole kirjoittanut Marysta, ei elämäkertaa eikä muodikasta elämäkertaromaania. Arkistossa oli kuitenkin kuulemma paljon Maryn ja Axelin kirjeitä. Aloin olla todella utelias. Mitä kirjeet kertoisivat heidän suhteestaan?

Axel maalasi Marysta yli kolmekymmentä muotokuvaa, piirsi ja luonnosteli häntä vuosikymmeniä. Jäljellä on kolme taloa: Kalela Ruovedellä, Linudden ja Tarvaspää Espoossa. Jäljellä on huonekaluja ja astioita, myös Maryn flyygeli ja edustava nuottikokoelma.

Säilyneestä kotikirjastosta huomasin, että herrasväki Gallén luki tuoreeltaan August Strindbergiä, K.A. Tavaststjernaa, Juhani Ahoa, Eino Leinoa. Ranskalaista eroottista kirjallisuutta on luettu tarkasti kirjojen kunnosta päätellen. Hyllyssä on paljon matkaoppaita ja teosofiaa, tietysti myös Kalevala monena versiona.

Jäljellä on Maryn käsitöitä: vaatteita, verhoja, tyynyjä. Hänen ompelumasiinansa ovat tallella, samoin yhdessä Axelin kanssa veistetty nuottikaappi. Kansallismuseossa on jopa Mary Slöörin valtiopäivätanssiaispuku 1880-luvulta.

Joku takaraivossani kuiski, että tartu Maryn tarinaan. Monet naistaiteilijat ovat viime vuosina [vihdoinkin] saaneet äänensä kuuluviin. Myös merkkihenkilöiden puolisot kiinnostavat niin tieto- kuin kaunokirjailijoitakin, sillä esimerkiksi Aino Sibeliuksesta on kirjoitettu sekä elämäkertoja että romaaneja.

Miksei siis Mary Gallen-Kallelastakin, kansallistaiteilijan puolisosta, olisi syytä kirjoittaa elämäkertaa? Taideteosten tekemiseen tarvitaan muutakin kuin pensseleitä, värejä ja kankaita. Myös taiteilija itse voi näyttäytyä uudessa valossa vaimonsa silmin tarkasteltuna.

Toukokuussa 2019 tulin sitten Tarvaspäähän ensimmäistä kertaa haastattelemaan museoväkeä elämäkertaa varten. Linnut konsertoivat ja alkukesä vihersi kuten Maryn lapsuudessakin, kun hän saapui perheineen höyrylaiva Sibbolla Linuuddenin laituriin tervehtimään isotätiään Amalia Kiseleffiä.

Vaelsin Maryn jalanjäljissä kaksi vuotta. Hyvin lähelle häntä pääsin silloin, kun luin hänen kirjeitään Akseli Gallen-Kallelan Museossa tai Kansallisarkistossa.

Helena Ruuska

syyskuussa 2021